Veteraanipäivän tervehdys

Näin veteraanien muistopäivänä on kaikki syyt pysähtyä miettimään tapahtumia 1939-45.

Sotavuodet ovat olleet aivan valtava koetus koko kansankunnan tasolla. Mielettömyyksiä, kaikkein suurimpia uhrauksia. Tämän tekivät sadat tuhannet suomalaiset nuoret miehet ja heidän perheensä.

Sotaväsymys on varmasti tullut jokaiselle jossain vaiheessa. Lopulta tunne hävitystä sodasta, 400 000 kodittoman asuttaminen, jälleenrakentaminen ja sotakorvaukset.

Elämä kuitenkin jatkui. 95 000 suomalaista menehtyi traagisesti sodissa, mutta jo yksin vuonna 1945 syntyi saman verran vauvoja.

Helppoa ei ole ollut sodan jälkeenkään. Kuvatkoon tätä erään tuolloin syntyneen naisen muistelo isästään: "Niin minun isältäni kuin niiltä tuhansilta muilta sielunsa ja ruumiinsa sodassa särkeneiltä, puuttui työvälineet kovien kokemusten käsittelemiseen. Herkät sielut kovettuivat ja kärventyivät."

Voimme vain arvata, että eloonjääneitä ovat varmasti riivanneet monet ajatukset. Minkä tähden piti sotia, miksi minä sain jäädä eloon? Nyt voimme vain toivoa, että olemme kyenneet rakentamaan maastamme sellaisen, jonka puolesta uhraukset tehtiin. Tiedämme, että vaihtoehto olisi ollut meille karmeampi.

Voin onnekseni sanoa, että ainakin omassa ikäluokassakin kunnioitus veteraaneja kohtaan on ollut tinkimätön. Meillä on halu myös vaalia veteraanien muistoa.

Tätä todella myös tarvitaan veteraanien poistuessa keskuudestamme. Konkreettinen osoitus tästä oli kotimaakuntani veteraanijärjestöjen toiminnon lopettaminen tällä viikolla; vastuu veteraanien perinnön vaalimisesta siirtyi perinnejärjestölle.

Meillä on suuri vastuu siitä, että viemme viestiä eteenpäin sittenkin, kun viimeinen veteraani on poistunut joukostamme.

Paasikivi sanoi, että kansakunta joka ei pysty puolustautumaan ei ansaitse itsenäisyyttä. Tässä on jo riittävästi syytä vaalia veteraanien muistoa.