12.8.2015
Veli vai vihollinen Venäjä
Naapuri se ainakin on. Ja naapureiden kanssa on parempi tulla toimeen. Olen surullisena seurannut Venäjän viime vuosien kehitystä. Tuntuu kuin Jeltsinin aikaiset liberaalit ja mahdollisuuksia avaavat vuodet ovat vain kaukainen muisto. Onhan niistä jo aikaakin. Jeltsin osasi draaman, kun millenium-uudenvuodenaattona ilmoitti luopuvansa presidenttiydestä ja tilalle nousi tuolloin pääministerinä toiminut Vladimir Putin.
Putin oli tuntematon suurelle yleisölle. Turussa hänet oli nähty 90-luvun alussa, kun hän työskenteli silloisen Pietarin kuvernöörin Anatoli Sobtšakin esikunnassa. Suomalaisministerit kuvailivat häntä syrjäänvetäytyväksi ja huomaamattomaksi mieheksi. Toisin on tänään.
Putin oli kaikkea muuta kuin Jeltsin. Raivoraitis judoka oli jotain, mitä venäläiset olivat kaivanneet, kun juopunut Jeltsin kirjaimellisesti kompuroi maailmalla. Jeltsinillä oli viinan kanssa ongelmia. 90-luvun lopun valtiovierailusta Washingtoniin on jäänyt netin syövereihin pyörimään varsin hauskoja videoita. Jeltsin kertoo Valkoisen talon edessä pressitilaisuudessa venäjäksi vitsejä ja Yhdysvaltojen presidentillä Bill Clintonilla on naurussa pitelemistä. Käsi Jeltsinin olalla hän pyyhkii silmäkulmistaan naurun kyyneleitä. Tilaisuus kertoi omalla tavallaan myös kaikesta siitä toiveikkuudesta, jota maiden välillä oli.
Kuvitelkaa sama tilanne nyt. Vakava Putin ei juuri vitsaile eikä Obama sen koommin häntä kyllä Washingtoniin kutsuisi. Kauaksi on menty noista 90-luvun lopun vuosista.
Putinin kausi alkoi hyvin. Hän teki sosiaalipolitiikkaa ja nosti kansakunnan elintasoa. Paransi tiestöä ja nosti julkisen sektorin palkkoja. Tämän mahdollisti öljyn ja energian korkea hinta 2000-luvun alussa. Kun maa vaurastui, suurvaltapiirteet tulivat jälleen esiin. Entisten neuvostotasavaltojen kurissa pitäminen on sittemmin ollut Putinin hallinnon painopisteitä.
Ukrainan kriisi on Euroopan häpeäpilkku. Heijastusvaikutukset Ukrainan sodasta alkavat olla kohtuuttomia myös Suomessa. Olemme menettäneet muutenkin vaikeassa taloustilanteessa mahdollisuuksia toimia toiseksi suurimman kauppakumppanimme kanssa. Venäjällä liiketoimintaa harjoittavista on yhtäkkiä tullut jotenkin leimattuja ja kaikkinainen yhteistyö kulttuurin, liikunnan, kansalaisjärjestöjen, kuntien ja hankkeiden tasolla on lähes syväjäässä. Tilanne ei palvele ketään.
Vanha viisaus Suomen ulkopolitiikassa on ollut, että maa toimii mieluummin lääkärinä kuin tuomarina. Ukrainan sota on kärsimystä jokaiselle. Jälleen yksi jäätynyt konflikti Venäjän rajoilla on ilmeisesti parasta, mitä maa saa aikaan.
Kaikesta huolimatta Venäjän kääntyminen entistä enemmän sisäänpäin on huolestuttavaa. Kansallismieliset äänenpainot eivät ole nousseet vain Euroopassa, vaan jo pidemmän aikaa myös idässä. Kiihkoilu ei ratkaise asiaa. Siksi nyt pitäisi ottaa järki käteen ja eurokriisin varjosta, Välimeren pakolaisongelmasta ja kaikista muista kriiseistä huolimatta palauttaa myös toimivat naapurussuhteet Euroopan unionin ja Venäjän samoin kuin Suomen ja Venäjän välille.
Ukrainaan, sinne tarvitaan rauha. Painokkaan roolin voivat ottaa niin suuremmat kuin pienemmätkin vallat. Pelkään, että pitkään jatkuneesta konfliktista tulee pysyvä olotila; se muuttuu normaaliksi. Ennen sitä on pakko toimia ja päättäväisesti yrittää rakentaa rauhaa.
Julkaistu kolumnina Uusi Rovaniemi -lehdessä 12.8.2015
