Suomi vastustaa yhteisvelkavälineitä

Eilen uutisoitiin, kuinka Suomen hallitus vastustaa uusia EU:n komission esittämiä yhteisvelkavälineitä.

Tiedotteissa ja somessa korostui Perussuomalaisten narratiivi, joka tiivistettynä oli sen kaltainen, että nyt Suomi (PS:n ansiosta) vastustaa yhteisvelkaa, ja tarvittaessa vaikka yksin muuta EU:ta vastaan.

Hallituksen päätös on sinällään tietysti oikea ja kannatettava, mutta asia ei ole kuitenkaan niin yksiviivainen kuin sitä on haluttu kuvailla. Totta kai jokainen puolue kertoo asiat omasta näkökulmastaan edullisesti, se on luonnollista, ja useinhan puolueet agitoivat erityisen voimakkaasti silloin, kun gallupluvut ovat pudonneet.

Ensinnäkin kuluneella vaalikaudella Perussuomalaiset ovat jo(!) hyväksyneet Safe-puolustusvälineeseen käytettävän yhteisvelan. Sitä voi toki jalosti perustella Euroopan turvallisuudella ja puolustushankinnoilla, mutta yhtä lailla Euroopan puolustusta voi vahvistaa jokaisen maan omilla tai yhdessä tekemillä investoinneilla ilman, että siihen otetaan yhteistä velkaa. Jokainen yhteisvelka, olipa se tehty kuinka tärkeän tavoitteen nimissä, syventää integraatiota ja vie kohti liittovaltiota.

Toiseksi, näitä eilen käsiteltyjä velkavälineitä on helppo vastustaa korkealla profiililla, koska moni muukin EU:n jäsenmaa niitä vastustaa ja on hyvin todennäköistä, etteivät ne tule muutenkaan toteutumaan. Hyvä, että Suomikin kantansa sanoo, mutta asian korostamisella on käytännön EU-politiikan vaikutusten sijaan nyt ehkä enemmän sisäpoliittista merkitystä.

Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa ja eri poliittisissa puolueissa on ollut erilaisia näkemyksiä EU:n viime vuosikymmenten kehitykseen, niin käytännössä jokainen puolue on vuorollaan hallituksessa ollut hyväksymässä yhteisvastuun kasvattamista ja syvenevää integraatiotta. Myös Perussuomalaiset ollessaan hallituksessa 2015-17 ja niin myös tällä hallituskaudella.

Tämän sanomalla en tarkoita, että ratkaisu Suomen EU-linjaan löytyisi toisten puolueiden syyttelyllä. Mutta laajaa ja rehellistä kansalaiskeskustelua EU:n suuresta suunnasta tuleville vuosikymmenille pitäisi käydä kaikissa EU-maissa.

Suhtautuminen yhteisvelkamekanismeihin ja koko integraatiokehitykseen on asia, johon myös omassa puolueessani on ollut erilaisia painotuksia. Itse pidän EU:n perustavoitteita hyvinä ja oikeina, mutta viime vuosien kehitys, jossa erilaisiin Eurooppaa kohtaaviin ongelmiin ja kriiseihin haetaan vastausta aina erilaisista yhteisvelan mekanismeista ei ole kestävä.

Tämä kehityskulku unohtaa kuitenkin paitsi sen, että Eurooppa ei ole Yhdysvaltojen kaltainen liittovaltio, vaan sittenkin pohjimmiltaan erilaisten kansallisvaltioiden Eurooppa, se rikkoo EU:n omia periaatteita vastaan ja osaltaan heikentää Euroopan kansojen luottamusta järjestelmää kohtaan.

Vaikka Brexitille tai ääripuolueiden nousulle useissa Euroopan maissa on muitakin syitä kuin EU:n syvenevä integraatio, niin yksi vaikutus kehitykselle on ollut se, että monissa maissa koetaan epäluottamusta EU:ta kohtaan. Ratkaisu siihen ei ole, että lisää EU:ta ja että komissio koettaa tehdä yhteisvelkavälineistä pysyviä.

Perinteisten valtapuolueiden sijaan uudet poliittiset voimat toimivat tässä tilanteessa protestikanavana, ja sen seuraukset voivat olla rajuja. Vanhojen, maltillisten puolueiden on otettava myös tämä viesti vakavasti, ja tarvittaessa käännettävä EU:n kulkusuuntaa.