Pakosti hyvää

Heinäkuussa astui voimaan Kataisen hallituksen kuntarakennelaki. Laki velvoittaa jokaisen kunnan tekemään liitosselvityksen. Ei ole väliä, missä kunta sijaitsee, millainen sen ikärakenne on tai, mikä sen taloustilanne on. Kaikkien kuntien on selvitys tehtävä, olipa tilanne, mikä tahansa. Poikkeuksia ei hyväksytä. 

Kaksi vuotta sitten Meri-Lapissa tehtiin Timo Säkkisen johdolla kuntajakoselvitys, jonka kaikki muut kunnat Kemiä lukuun ottamatta torppasivat. Maailma ei ole kahdessa vuodessa kummoisesti muuttunut. Siitä huolimatta jokaisen kunnan on täälläkin jälleen selvitettävä, halusivatpa liittyä tai jatkaa itsenäisenä.

Jos kunnat eivät selvitä itse kuntaliitoksia, lähettää valtioneuvosto tänne kuntaliitosselvittäjän. Tarkoituksena ilmeisesti on, että selvitämme niin kauan ja niin monta kertaa, että kuntaliitos syntyy. Tämä tarkoittanee, että jokainen tänne lähetetty selvitysmies esittää aina kuntaliitosta. Kuinka objektiivista selvittäminen on, jos selvityksen lopputulos on valmiina jo ennen itse selvitystä?

Kuntaliitoskeskustelua vauhdittaa jokseenkin yksisilmäinen usko suuruuden ekonomiaan ja siihen, että keskittämällä kaikki tehostuu kuin itsestään. Kuntaliitoksia kannattavat perustelevat näkemyksiään usein heikkenevällä ikärakenteellamme, mikä luo painetta julkisen sektorin palveluiden järjestämiseen. Julkinen sektorimme on iso, sen kautta kiertää jo nyt joka toinen euro. Parhaimmillaan kuntaliitokset ovat varmasti toimivia, pahimmillaan kuitenkin jotain aivan muuta.

Miksi kuntaliitoksia ei sitten tehtailla samalla innostuneisuudella muualla Euroopassa, jossa ikärakenne on samankaltainen ja julkinen sektori ihan yhtä suuri? Koska Keski-Euroopassa arvostetaan kunnallista itsehallintoa ja lähidemokratiaa. Nämä ovat lähtökohtia, joille esimerkiksi Euroopan Neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja pohjaa. Tuo kirjanen on valtiosopimus, johon myös Suomi on sitoutunut. Läheisyysperiaatteelle rakentuva eurooppalainen kuntahallinto ei saa kuitenkaan vastakaikua nyky-Suomessa.

Suomessa keskimääräinen kuntakoko on 1006 neliökilometriä, kun se Euroopassa on 49 neliökilometriä. Kaikki tietävät Suomen olevan pinta-alaltaan varsin laaja. Suomalaisen kunnan keskimääräinen koko on väkiluvultaan 15 960 asukasta, kun se on Euroopassa 5 630 asukasta. Kaikki tietävät myös, ettei Suomi ole Euroopan väkirikkain maa. Kuntauudistuksen jälkeen Euroopan harvimmin asutussa maassa olisi maanosan suurimmat kunnat paitsi pinta-alaltaan myös väkiluvultaan. Onko todella järkevää, että muodostamme pinta-alaltaan lähes eurooppalaisen valtion kokoisia kuntia?

Kunta- sekä sosiaali- ja terveysuudistukset etenevät omaan sekavaan tyyliinsä. Sivustaseuraajan voi olla vaikeaa hahmottaa, mistä oikein onkaan kysymys, kun puhutaan sote-uudistuksesta, oys-ervasta ja muista byrokratian kukkasista. Niin paljon hämmennystä on saatu aikaiseksi, että oikeuskanslerikin joutuu asioihin aika-ajoin lausumaan.

On ilmiselvää, että myöskään kaikki päätöksentekijät eivät tiedä, mihin näillä uudistuksilla tähdätään. Haetaanko niillä säästöjä, kilpailukykyä vai perustuvatko ne puhtaasti valtapolitiikkaan? Totuus lienee jossain noiden välimaastossa.

Kirjoitus julkaistu kolumnina Lounais-Lapissa