Kunnalliset tuloerot

Kuntien välisiä eroja on pyritty tasaamaan valtionosuuksilla. Verorahoja jaetaan kuntien kesken, jotta kehityksen edellytykset olisivat kaikkialla eivätkä kunnat eriytyisi liiaksi toisista. Kuntien välisiä eroja ovat muun muassa asukasmäärä, väestöntiheys, sairastavuus, kaksikielisyys ja saamelaisuus. Tämä kuuluisa systeemi on ollut kuitenkin sellainen hämähäkinseitti, että Suomessa on sanottu olevan ainoastaan kaksi henkilöä, jotka sen ymmärtävät ja heistäkin toinen vain luulee sen ymmärtävän. Hallitus otti tehtäväkseen tämänkin vyyhdin uudistamisen.

Valtionosuuksia on laskettu kunnille reilun 50 erilaisen kriteerin mukaan. Ajansaatossa niitä on tullut aina uusia ja päällekkäisiä. Kokonaisuus on näyttäytynyt yhtä dynaamiselta kuin sosiaaliturvajärjestelmämme. Molemmat ovat täynnä ihmeellisiä sudenkuoppia, mitkä ajavat ihmiset koneiston edessä lähes hulluuden partaalle.

Kaltaiseni kuntanörtin iltapuhteeksi kuuluu tietenkin perehtyminen uusiin valtionosuuslaskelmiin. Kymmenistä valtionosuuksiin vaikuttaneesta tekijöistä kunnille lausunnoille lähetetty esitys on vähentänyt kriteerit yhteentoista. Ensimmäiset luvut ovat selvillä ja ne eivät olleet Perämeren pohjukallekaan mukavia. Jäin kaipaamaan esityksestä kriteerien tarkempaa selitystä. Koska perusteita ei ole juuri avattu, jäi minulle arvioitavaksi pääasiallisesti kuntakohtaisia lukuja ja niistäpä voikin vetää monenlaisia johtopäätöksiä.

Lieneekö sitten apilanlehtisten silmälasien syytä, vai mitä, mutta ensimmäisenä mieleeni tuli, että pienet kunnat maksavat nyt sitten suurille kunnille ja paljon maksavatkin. Esitettyjen lukujen valossa vaikuttaa siltä, että kuntakohtaiset erot eivät ole kaventumassa vaan repeytymässä entisestään. Yhteenveto on selvä. Valtaosa alle 20 000 asukaan kunnista menettää rahaa ja suuri enemmistö isoista kunnista saa rahaa.

Puolueita on usein syytetty niiden välisten erojen häivyttämisestä. Kaikki tekevät samankaltaista politiikkaa, olipa keulilla kuka tahansa. Politiikkaa seuraavat löytävät varmasti puolueiden väliltä monenlaisia linjariitoja, mutta yksi merkittävä ero on noussut viime aikoina mieleeni. Kysymys on nimittäin keskittämisestä ja hajauttamisesta. Pienempi oppositiopuolue omaa aikalailla kunnioitettavan historian desentralismin puolustajana. Vallanhuumassa taisi vain alkaa menemään sen verran lujaa, että kansa laittoi kepun katkolle oppositioon. Minusta on itsestään selvää, että koulutuspaikkoja täytyy olla ympäri Suomen. Myös synnytyssairaaloita pitäisi olla hajautetusti ympäri maan. Lentokentätkin kuuluvat lähtemättömästi alueelliseen tasa-arvoon. Toivottavasti kaikki ymmärtäisivät alueellisuuden arvon.

Tuloerot ovat poliitikkojen kestoaiheita. Kuntakohtaisista tuloeroista puhutaan vähemmän. Ei liene pelkästään pääkaupungin elinkeinopoliittisia saavutuksia, että sinne on kasautunut aikamoinen määrä yhteisiä virastoja, laitoksia, pääkonttoreita ja museoita. Jos jotain uskaltaa esittää siirrettäväksi maakuntaan, mikä uskomaton metakka siitä syntyykään. Maakunnathan ovat jo toki tottuneet, että säännöllisin väliajoin joku valtion pumppu säästö- ja tehostamissyillä siirretään sinne, missä olisi absoluuttisesti eniten säästettävää ja tehostettavaa - nimittäin suurissa yksiköissä.

Kirjoitus julkaistu kolumnina Lounais-Lapissa.