EU:n yhteisvelasta

Keskustelu eurooppalaisesta yhteisvelasta pyörii jälleen.

EKP:n entisen pääjohtaja Mario Draghin maanantainen raportti, jossa esitetään valtavan suuruusluokan lisäinvestointeja osittain yhteisvelalla, on taas osa tätä kehitystä.

Olen ollut yhteistä velkaa vastaan pitkään ja Suomenkin kannattaa olla.

Draghin raportissa tavoitellaan tietysti aivan oikeita asioita EU:n kilpailukyvyn parantamiseksi, erityisesti vertailtaessa Yhdysvaltoihin, ja investointien lisäämistä. Pahoin kuitenkin pelkään, että jos investointitarpeet ovat uutta yhteisvelkaa vaativia, niin lopputuloksena ei synny todellista kasvua, vaan tulonsiirtoja unionin sisällä.

Oleellista tätä kaikkea pohtiessa on se, mikä on EU:n perusolemus. EU ei ole Euroopan Yhdysvallat. Euroopan kilpailukyvyn, vihreän siirtymän tai puolustuksen ja turvallisuuden edistämisen ei ole hyvä tapahtua liittovaltiollisia elementtejä syventämällä. Se herättää kansallisvaltioiden Euroopassa lopulta aina vastavaikutuksen.

Jos ihmiset menettävät luottamuksen perinteisiin vastuunkantajapuolueisiin, uudet poliittiset voimat nousevat aina. Näin viimeimmin Saksan osavaltiovaaleissa. EU-instituutioissa toivoisin ennemmän itsekritiikkiä tämän suhteen. Pahimmillaanhan populistiset liikkeet voivat nimittäin johtaa jopa Euroopan yhtenäisyyden todelliseen vaarantumiseen, jos EU:n hyväksyttävyys kansalaisten keskuudessa alkaa laskemaan.

Tällaisenaan Draghin raportin ajatukset eivät toteudu, mutta todennäköisesti niistä koitetaan edistää joitakin myös yhteisten velkaelementtien muodossa. Saksan valtiovarainministeri Christian Lindner ilmoitti alle kolme tuntia raportin julkaisemisen jälkeen, ettei Saksa tule näitä hyväksymään. Hän arvioi tuoreeltaan, että riskien ja vastuiden yhdistäminen tulee luomaan niin demokraattisia kuin taloudellisia ongelmia. Hän lienee pääosin oikeassa myös siinä, että EU:n talouskasvun esteenä eivät ensi sijassa todella ole erilaisten tukien puutteet.

Pidän ongelmallisena, että kerta toisensa jälkeen EU:n korkeilta tahoilta esitetään yhteisvelkoja ihmelääkkeeksi. Tällaiset tuet johtavat helposti myös valtiontukien lisääntymiseen, mikä on aina etenkin suurten jäsenmaiden etu. Kansallisvaltioiden EU:ssa olisi etsittävä nyt kokonaan muita keinoja yhteisiin ongelmiin kuin jatkuvat uudet velkapaketit.