Miten taistella huono-osaisuutta vastaan?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi joku aika tutkimuksen kaikista vuonna 1987 syntyneistä suomalaisista. Tutkijat siis seurasivat kaikkia vuonna 1987 Suomessa syntyneitä eli noin 60 000 lasta sikiöajalta vuoden 2008 loppuun saakka.

Olen itsekin syntynyt vuonna -87, joten olen tutkimuksessa mukana.

Tulokset olivat karuja kertoen siitä miten elämän lähtökohdat ennustavat tulevaa. Näin oli oikeastaan jo syntymähetkestä lähtien: toimeentulotuen varassa elävien vanhempien lapset painoivat keskimäärin vähemmän kuin muut.

Tutkimustulokset voi kiteyttää siihen jo meidän kaikkien arkikokemukseen perustuvaan havaintoon siitä, että ongelmilla on taipumus kasaantua ja siirtyä vanhemmilta lapsille.

Tutkija Reija Paanasen mukaan kehitys on kuitenkin menossa tuloerojen kasvun myötä taaksepäin. Merkittävää on se, että 1950-luvulla syntyneille sattunutta huimaa sosiaalista nousua ei enää tapahdu.

Tutkijoiden mukaan huono-osaisuus ei geenien kautta perinnöllistä, vaan kyse on sosiaalisesta perimästä, joka vaikuttaa esimerkiksi asenteisiin ja arvoihin.

Tutkimuksen ehkä kaikkein huolestuttavinta luettavaa oli se, että tutkitusta vuoden 1987 ikäluokasta joka kuudennelta puuttui kokonaan peruskoulun jälkeinen tutkinto. Peräti joka viides oli 21-vuotiaaksi mennessä tarvinnut hoitoa mielenterveysongelmiinsa.

Tutkijoiden mukaan sosiaalisessa nousussa oli erityisen tärkeää se, että köyhemmät perheet elivät osana monituloisia naapurustoja. Samoin mitä enemmän alueella oli kahden vanhemman perheitä ja hyviä peruskouluja tai lukioita, sitä helpommin matka tuloluokasta toiseen kävi.

Ryhmän tulokset kertoivat sen, että taloudellinen ilmiö muuttuu poliittiseksi, kun arvot ja yhteisöt eriytyvät.

Työterveyslaitoksen tutkimus puolestaan kertoo , että matalan tulotason ja korkean työttömyyden alueilla vain joka neljäs opettaja on ollut työsuhteessaan yli viisi vuotta, kun vauraalla alueella yli puolet opettajista on viihtynyt koulussaan näin kauan.

Matalan tulotason alueiden kouluissa myös opettajien sairauslomat ovat pitkiä sekä alkoholinkäyttö ja mielenterveysongelmat yleisempiä kuin vaurailla alueilla. Tämä kertoo osaltaan ongelmien kasautumisesta. Opettajien liian heikko jaksaminen ja kova vaihtuvuus näkyvät vuorenvarmasti kouluympäristössä.

Tätä tukevat myös tulosten tarkastelu. Opetushallitus on taas tutkimuksissaan päätynyt siihen, että vaikka kokonaisuutena voi todeta, että oppilaiden oppimistulosten erot eivät ole suuria ja koulutuksellinen tasa-arvo maassamme on hyvä, yksittäisten koulujen väliset erot ovat kuitenkin yllättävän suuria.

Koulussa viihtymisellä ja koulukiusaamisella oli erittäin merkitsevä yhteys kokeessa menestymiselle. Noin kuutta prosenttia oppilaista heidän oman käsityksensä mukaan kiusataan toistuvasti koulussa tai koulumatkalla. Luku on huima, kun kuinka traumaattinen kiusatuksi joutuvalle tilanne on.

Sama eriarvoisuus näkyy myös Helsingin Sanomien vuosittain tekemässä lukiovertailussa.

Yliopisto-opintoihin päätyvien ylioppilaiden osuus vaihtelee suuresti lukioittain. Enimmillään lähes 80 prosenttia lukion kasvateista on päässyt aloittamaan yliopisto-opiskelun kolmen vuoden kuluessa ylioppilaaksi tulostaan, kun joissakin päivälukioissakin yliopistoon on mennyt alle 20 prosenttia.

Suomen terveyserot ovat valitettavan suuria, tarkasteltiin niitä koulutuksen, tulotason tai ammatin kautta.

Naiset elävät lähes seitsemän vuotta pitempään kuin miehet. Itä- ja Pohjois-Suomen kansalaisten terveys on huonompi kuin länsi- ja eteläsuomalaisten. Väestöryhmittäiset terveyserot eivät ole supistuneet, vaikka näiden erojen pienentäminen on ollut yksi Suomen terveyspolitiikan tärkeimmistä tavoitteista.

On selvää, että suurilla tuloeroilla on oma vaikutuksensa myös mahdollisuuksien tasa-arvon toteuttamiseen. Vanhempien sosiaalinen asema ennustaa heidän lastensa sosiaalista asemaa yleensä voimakkainten niissä maissa, joissa on suuret tuloerot.

Miten sitten saisimme perhe-, koulutus- ja terveyspolitiikan vastaamaan tähän haasteeseen?

Tutkimusten perusteella näyttää selvältä, että aikuisiän hyvinvoinnille luodaankin puitteet vielä tänäkin päivänä lapsuudessa.

Ensinnäkin kodin, päiväkodin ja koulun työnjako tulisi saada selkeämmäksi. Yksiselitteisesti päävastuu on kodilla. 

Ongelmat palautuvat ihan arjen tasolle. Kodin ongelmat näkyvät kuitenkin liian usein vain erilaisina lapsen omina heikkouksina. Mikäli päiväkodissa ja koulussakaan ei tueta vahvuuksia, lapsen polku saattaa olla syrjäytymisen polku.

Vastaavasti jos kotona on suhteellisen kivutonta, on aikaa kiinnittää myös lapsen menestymiseen enemmän huomiota.

Lapsiperheiden välittömän toimeentulon turvaaminen mm. riittävillä lapsilisillä antaa osaltaan mahdollisuudet keskittyä muuhunkin kuin taloudellisiin huoliin.

Samoin tulisi viimein vakasti harkita perinteisen kotiavun palauttamista. Tällöin ongelmiin voitaisiin riittävän aikaisessa vaiheessa reagoida, eikä vasta sitten kun puuttuminen on myös yhteiskunnalle kalliimpaa.

Toisekseen tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomioita siihen, että asuinalueet eivät eriydy.

Kaupunkien kaavoitus on tässä vaikuttava keino, samoin ylipäätään se, että Suomi pidetään kauttaaltaan asuttuna.

Tässä politiikalla on yllättävänkin suuri merkitys. Meillä pitäisi olla malttia hoitaa kaavoitus siten, että se tuottaa parhaan tuloksen pitkällä ajalla, ei vain tonttikaupparahojen kautta.

Kolmanneksi meidän uudistettava nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme.

Sitä pidetään nykyisellään yhtenä OECD-maiden epätasa-arvoisimmista. Työssäkäyvät saavat nopeaa ja hyvää hoitoa sekä pääsevät ennaltaehkäisevän huollon piiriin.

Sitä vastoin työelämän ulkopuolella olevat jäävät yhä heikkenevät julkisen terveydenhuollon piiriin. Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen on käynnistynyt ja sen yhdeksi ohjenuoreksi tulee ottaa terveyserojen pienentäminen tarjoamalla tasa-arvoisemmat palvelut kaikille suomalaisille.